*Varoitus! Jos haluat raskaudessa ja elämässä pitää vaaleanpunaiset lasit päässäsi, älä lue. Sisältää elämästä karuja todellisia asioita*
Hassua, että vaikka monta vuotta on epäonnistumisia takana, silti mieli herättelee toiveita tästä. No mutta mitä jos se NYT tärppäs kumminkin?
Minkäläiseen hääpukuun tulen mahtumaan mahdollisen vauvamahan vallitessa keskivartalolla tai milloinkohan se syntyy jos nyt on saanut alkunsa?
Siis joo, kaikkihan on mahdollista ja on aivan ihanaa, että kaiken tämän tapahtuman jälkeen mieli käyttäytyy tavallaan normaalisti. Eli ajattelee heti suurinpiirtein tulevia ristiäisiä vaikka mitään ei ole edes testattu vielä. Saatikaan, että oikeasti asia menee kutakuinkin todennäköisemmin näin: Testiä en kerkeä edes tekemään kun menkat ovella jo kolkuttaa ja hääpuku voi olla vaikka vartaloa nuoleva, koska tuskin mitään vauvantulo"turvotusta" keskivartalolla tullaan näkemään pitkiin aikoihin. Saatan todennäköisemmin vielä pystyä kilistelemään kuohuvallakin omissa juhlissa. Tai vetää vaikka lärvit. No ihan sitä en hääpäivältäni toivo missään tapauksessa.
Ja vaikka, anteeksi nyt, se testi sitä plussaa näyttäisikin ja alkuraskaudesta selviäisikin "turvallisille viikoille", ei niitä turvallisia viikkoja enää ole minun elämässäni. Ja vaikka selviäisin niillekin viikoille, että jos vauva sattuisi todella aikaisin syntymään ja selviämään silti, niin ei nekään ole enää "turvallisia viikkoja" minun elämässäni. Minun elämässäni elämä voi olla julmaa ja vauva voidaan viedä liian aikaisin vanhemmilta pois. Menetys voi sattua milloin vain. Jo kerran on ristiäisten tilalla ollut hautajaiset, miksi se ei voi tapahtua uudestaan? Tai vaikka sitten ristijäiset kerkeisi olemaan voi koska tahansa tapahtua jotain.
Anteeksi karu asia, mutta kyllähän nyt juuri 12-vuotias poikakin menehtyi kavereiden kanssa pelin tiimellyksessä kaatuneen maalin aiheuttamiin vammoihin. Ja vaikka en tiedäkään mitään miltä voi tuntua sellainen menetys, niin paha olo tuli äidin, isän ja läheisten puolesta. Tiedän kuitenkin kuinka se maailma muuttuu ikuisiksi ajoiksi. Se uusi identiteetti, olen kuolleen lapsen äiti, on ihan hirveä vaikea hyväksyä. Mutta Onneksi, Onneksi aika auttaa ja arkeen saa kauniita muistoja. Ja vaikka maailma ja elämä tuntuu epäreilulta ja menetyksiä voi sattua täysin järjen vastaisessa järjestyksessäkin, niin siltii en aio pelkää elämistä, koska olen kumminkin esikoisestani todella kiitollinen ja ylpeä. Ja varmasti on tämä 12-vuotiaan pojan äitikin omasta ikuisesta vauvastaan. Äiti on varmasti kiitollinen ajasta minkä on saanut poikansa kanssa olla ja ylpeä millaiseksi nuoreksi mieheksi poika kerkesi kasvamaan. Vaikka elämässä kiroilee epäreiluus, tuskin kukaan äiti antaisi pois ajan minkä on lapsensa kanssa saanut viettää? Tuskin kukaan kuitenkaan toivoo, että kunpa hän ei olisi syntynyt? En usko. Vaikka sattuu, särkee, riipii ja tukehduttaa se suru ja se kipu, sen jollain kierolla tavalla haluaa elääkin lapsensa takia. Kerta kohtalo on niin julma, on äidillä ja isällä viimeinen tehtävä. Antaa sen kivun ja surun tuntua ja siten muuttaa se maailman kauneimpaan muotoon, muistoihin. Olla ylpeä siitäkin spesiaalista tunteesta, että kumminkin saa olla sen menetetyn lapsen äiti ja isä. Rakastaa niin paljon, ettei mikään pysty sitä rakkautta pois viemään. Se yltää maailman ääriin. <3
Itse uskon tarkoitukseen, vaikka en oman vauvani menetyksen tarkoitusta vieläkään tiedä, enkä siltikään pysty vielä ymmärtämään, mutta joku näin julmalla kohtalolla on tarkoitus. Pakko olla. Näen sen ehkä joskus.
Ehkä näen sen joskus tulevaisuudessa tulevassa sisaruksessa? Ja se into ja malttamattomuus on kai se mikä nyt jo pistää hihkumaan. Olisiko se näin helposti nyt tärpännyt? Mene ja tiedä (tuskin;)).
Minä olen nyt taistellut pelon kanssa. Joko annan sille vallan ja pelkään jokaisen perheenjäseneni menettämistä tai yritän opetella luottamaan taas elämään. Se antaa eteen mitä antaa, mutta en halua elää siltikään jatkuvassa pelossa. Vaikka on ihanaa, että joka ilta nykyään muistan olla kiitollinen siitä, että mieheni on vierellä, vanhempani ja veljeni on elossa plus kaikkien lemmikit ym. On se kumminkin myös raskasta pelätä jokaista päivää niin paljon, että illalla huokaisee helpotuksesta. Kaikki on vielä tallella. Ja siitä seuraa kuitenkin vielä viimeinen ajatus, mitä jos yöllä sattuu jollekin jotain?
Onhan se luonnollista, että luotto elämään romahtaa, mutta nyt aion taistella itseni taas luottamaan. Tai heittäytymään elämään. Koska karu fakta on, että koskaan ei tiedä. Siksi haluan olla onnellinen rakkaistani, menetetyistä ja täällä olevista, sekä heittäytyä elämään. Se voi tuoda eteen yltiöpäisen hienoja kokemuksia niiden surujenkin rinnalle.
No viikko odotellaan vielä, että alkaako tästä uuden elämän alku vai jatketaanko jotenkin muuten?
Kaikkea hyvää pojan vanhemmille ja muullekin lähipiirille <3 Myös kaikille muillekin menetyksen kanssa kamppaileville. <3
*pahoittelen myös jos jotain jollaintavalla loukkaa suorasukaisuuteni. Se on vain elämääni menetyksen jälkeen.
